Voi jeeveli että sapetti eilen kun olin kirjuutellut tämän tekstin ja painoin "Tallenna ja julkaise". Monitoriin lävähtää "Internal server error" - voi &%#8! Meinasin viskata koko Vuodatuksen jorpakkoon ja vaihtaa putiikkia, mutta josko sitä leppyis. Aloitetaas nyt sitten ihan alusta ajatusten herättely...

Niin, ennen joulua ja vähän joulun jälkeenkin luin kaksi oikein hyvää ja ajatuksia ravistelevaa kirjaa. Ajankohtaisiakin ovat! Haluan jakaa ne myös täällä, koskaan ei ole pahitteeksi ajatella ja pohtia! 

Ensimmäinen kirja oli Alan Weismanin "Maailma ilman meitä". Mitä tapahtuisi, jos yhtenä päivänä kaikki ihmiset katoavat? Kirjassa ei mässäillä yksityiskohdilla miten katoaisimme; kuolisimmeko kaikki yhtäaikaa, matkustaisimmeko avaruuteen vai mikä saisi meidät katoamaan, yhtä kaikki maailma olisi yhtäkkiä ilman ihmistä ja luonto saisi ottaa takaisin kaiken valtaamamme tilan.

Kirjassa esitellään eri kohteita ja miten nopeasti muutoksia alkaa näkyä. Jo parissa päivässä New Yorkin metrotunnelit tulvisivat, koska ihminen ei ole pumppaamassa vettä pois. Kaikki talot pellolla tönöttävästä vinosta ladosta pilvenpiirtäjiin rapistuisivat ja luhistuisivat ennen pitkää. Luonto valtaisi takaisin kaikki tiet, pellot ja muut alueet, joita olemme tarvinneet aikojen saatossa.

Mutta mitä meistä jää jälkeen? Ainakin iso kasa muovia. Kirjassa käsitellään paljon muovien tuottamia ongelmia, jotka näkyvät jo nyt, mutta emme vieläkään ole asiasta niin kiinnostuneita että oikeasti tekisimme asialle jotakin. Muovi ei maadu, vaan hajoaa aina vain pienemmiksi ja pienemmiksi palasiksi kunnes jäljellä on mikroskooppisen pieniä muovipaloja, joista aikojen saatossa saattaa liueta erilaisia kemikaaleja maaperään (kukaan ei oikeasti tiedä tätä, on vain esitetty enemmän tai vähemmän valistuneita arvauksia). On arvioitu, että kestää satoja tuhasia vuosia ennen kuin evoluutio ottaa meidät kiinni ja mikrobit alkavat hajottaa erilaisia muoviyhdisteitä. Tälläkin hetkellä monet eläimet syövät muovia ja kieltämättä näin ravintoketjun huipulla olevana nisäkkäänä ajatus on enemmän kuin häiritsevä. Mutta onneksi tuotantoeläimet syövät rehua! Älkää edes yrittäkö, missä se rehu on kasvatettu, koeputkessako?

Mutta jälkeemme jää myös paljon muovia vaarallisempia aineita. Jo viikon kuluttua ihmisen katoamisesta ydinvoimalat alkavat oireilla kun emme ole paikalla valvomassa. Aika hurja tulevaisuudenkuva! Ottaa vain 250 000 vuotta, että ydinvoimaloista karannut säteily hukkuu maapallon omaan taustasäteilyyn. Mutta luonto on kestänyt ennenkin ihmisen ydinvoimalaonnettomuudet, se sopeutuu.

Ehkä lohdullisinta kirjassa oli lause: "...maapallo toipuu kyllä ihmisestä, kun se kerran toipui permikaudestakin." Kirjan nettisivuilta löytyy paljon kaikkea mielenkiintoista jos itse kirjaa ei käsiinsä saa!

Toinen kirja oli Jonathan Safron Foerin "Eating Animals" (suom. "Eläinten syömisestä"). Se on käännyttänyt monet ihmiset kasvissyöjiksi, eikä ihme. Todettakoon nyt heti alkuun, että kirjailija on yhdysvaltalainen ja kirja kertoo yhdysvaltain tilanteesta. Onko tilanne sama Euroopassa ja Suomessa?

Foer alkoi kiinnostua syömisistään enemmän tultuaan isäksi ja pohtiessaan, mitä haluaa pojallensa antaa syötäväksi. Mistä ja miten lihat ilmestyvät kauppojen kylmähyllyihin? Kirjassa perehdytään lehmien, sikojen ja siipikarjan tuotantoon eläimen koko elinkaaren ajan. Paitsi että olemme kehittäneet teuraseläimistä omiin tarkoituksiimme sopivimman muodon, emme edes tarjoa niille elämisen arvoista elämää. Jos eläin ei kuole jo tuotantoyksikössä, se kuolee teurastamossa. Kirjassa haastatellut teurastamotyöntekijät kertoivat kammottavia yksityiskohtia leikkureiden jälkeenkin vielä tajuissaan olevista eläimistä, jotka piti lopettaa jo varsinaisen teurastuksen jälkeen. Eivätkä nämä olleet mitään "kerran työurani aikana" -tapauksia vaan niin tapahtuu useita, useita kertoja päivässä. Miksihän työntekijöiden vaihtuvuus on niin suurta teurastamoissa?

Paitsi teuraseläinten kohtaloita, kirjassa esiteltiin myös tehokalastusta. Kaikki muu, mikä jää verkkoihin ja pyydyksiin varsinaisen saaliin (yleensä yksi ainoa kalalaji) lisäksi, heitetään kuolleena takaisin mereen. Kirjassa leikitellään ajatuksella, jos ravintolassa tonnikalapasta-annoksen vieressä olisikin lueteltu kaikki tonnikalan vuoksi kuolleet eläimet. Lista olisi valtavan pitkä sisältäen kymmeniä muita mereneläviä: kalalajeja, äyriäisiä, planktonia, unohtamatta tietenkään verkkoihin takertuneita merilintuja. Tai mitäpä jos pöytään kannettaisiin varsinaisen annoksen lisäksi myös ne muut henkensä heittäneet eläimet? Enää ei pätisi vanha sääntö 60cm/ruokailija tarvittavasta pöytätilasta!

Kirja ei kuitenkaan ollut mikään eläinaktivistien pamfletti, vaan siinä oli myös haastateltu lihantuottajia ja otettu huomioon myös heidän näkökulmansa. Tosiasia kuitenkin on, että kuluttajat vaativat aina vain halvempaa ja halvempaa lihaa ja aina vain enemmän ja enemmän. Jostakin on silloin tingittävä, mutta on kuitenkin kyseenalaista onko eläinten tainnutukseen käytetyn sähköshokin voimakkuus oikea paikka säästää. Kysyntä määrittää tarjonnan ja näin tuotetulle lihalle on valtava kysyntä, olipa kyse sitten tietämättömyydestä tai välinpitämättömyydestä.

Kirja oli paikka paikoin erittäin järkyttävää luettavaa, mutta järkyttävää on todellisuuskin. En kuitenkaan pitänyt Foerin mustavalkoisesta suhtautumisesta asiaan: joko olet vegaani tai sitten syöt lihaa ja hyväksyt kaiken julmuuden joka eläimiin kohdistuu. Ei se niin mene. Onneksi meillä täällä Suomessa on vielä kalastajia, joilta saa kotimaista kalaa. Onneksi meillä saa lihaa pieniltä lihatuottajilta. Onneksi meillä riittää maitoa vasikoillekin.

Tälläkin kirjalla on nettisivut, joilta löytyy paljon ajatuksia herättävää materiaalia, ei kuitenkaan järkyttävää kuvamateriaalia, joten sinne on turvallista mennä!